Täällä mennyt tarttuu nykyisyyteen. Haluan kävellä rantaan, levittää käteni ja huutaa meren selkään: Anna tulla! Otan kaikki vastaan ja sitten jätät minut rauhaan! En pääse pakoon, menneisyys saa minut aina kiinni. Hetken olen lapsi isän työhuoneessa. Oliko isä ajatellut koskaan minua? Mitä hän oli miettinyt istuessaan linnunulosteen värisellä sohvalla, katsellen vastapäisen kirjahyllyn tyhjyyttä? Yöllä havahdun koiran vikinältä kuulostavaan vaikerrukseen. Kumarrun isän puoleen ja näen kivusta jähmeät kasvot. Asetun makuulle luista selkää vasten, kierrän kädet viileän kehon ympärille ja kuiskaan: Isä, sukelletaan yhdessä kivun alle. Kivun alla on fiktiivinen romaani, jonka aihepiiri on tekijälle tuttua. Kertojan vierailu vanhalle kotipaikkakunnalle ja isän kuolinvuoteen äärelle vetää menneisyyden vääjäämättä esille. Sieltä purkautuvat niin äidin alkoholismi kuin lapsuuden kivut ja vanhempien avioero. Eletty elämä peilautuu esiin mielen mosaiikkina, mutta lohduttomista tapahtumista huolimatta teoksessa säilyy toiveikas pohjavire. Juoni pitää lukijan otteessaan ja luo näköalan arjen karikoiden yli. Iiri-mummon sanoin: Tapahtuipa mitä tapahtui, Janis, niin älä huoli. Kyllä aika korjaa. Syksyllä puu värjää marjatertut ruskanpunaisiksi. Vanha nainen ennustaa marjoista tulevan talven lumitaakan ja kerää sadon huolella talteen. Tilhille vanhus jättää talven selkään muutaman tertun nokittavaksi. Selkäänsä tukien muori istuu jäkälän tilkuttamaan pihakeinuun ja jää katselemaan, kuinka puu heiluttaa sahalaitaisia sormiaan ja valmistautuu seuraavaan talveen.
